— Oletko siis surmannut hänet?
— Hän oli, kuten tiedät, rakastunut minuun … hänen täytyi olla sitä, voidakseen totella minua niin sokeasti … mutta kaiken senhän sinä jo tiedät.
— Tiedän.
— Minä en tietysti puolestani voinut rakastaa häntä enkä rakastua häneen, virkkoi Bruno, halveksuvasti hymyillen; — kun hän olisi ennemmin tai myöhemmin saanut tietää minun pettäneen häntä, olisi hän itkenyt itsensä kuoliaaksi … se olisi ollut paljon kiduttavampi kuolema … taivas soi hänelle helpomman kohtalon.
— Tyttö raukka!… Mutta mitä merkitseekään yksi elämä silloin, kun reippaasti ja päättävästi tavoitellaan suurta päämäärää!
— Rauha hänelle … ja rauha myöskin minulle… Virta ei huuda maailmalle, mitä sen aaltoihin vajonnut on viime hetkellään kuiskannut… Anna, teinhän minä oikein?
— Mutta … eikö voida otaksua, että hän tehtyään rikoksen epätoivoissaan sitten hukutti itsensä?… Bruno, jos arvellaan siten!
— Ei, hänen luullaan olleen yksissä tuumin Kronin kanssa, mutta hakeneen surmansa senvuoksi, ettei hän tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi kuin rikostoverinsa.
— Olet oikeassa … mutta jos Kron kieltää … ja sen hän varmasti tekee … jollei voidakaan esittää todisteita häntä vastaan… Jos hän sittenkin pääsee käsistäni!
— Ho ho! Se ei tapahdu niinkään helposti … ja missään tapauksessa hän ei vältä epäluuloa … se on usein terävämpi kuin kirves … hän menettää virkansa ja luottamuksensa … omaisuutensa hän jo on menettänyt … viime yönä muuttui se soraksi.