— Mutta jos on totta, että voimakkaita sieluja vastoinkäymiset ja onnettomuudet enemmän terästävät kuin masentavat, miten silloin käy kostomme?
— Poliisipalvelijan sielu! — huudahti Bruno ivallisesti; — sellaisen olennon voima on vain hänen käsivarressaan, ja kun se enää ei saa lyödä ja kiduttaa, silloin ovat lopussa hänen ruumiinsa ja sielunsa … hän muistuttaa taittunutta keppiä, jonka puolikkaat halveksien heitetään menemään.
— Mutta siinä tapauksessa eivät hänen kärsimyksensä kuitenkaan ole niin suuret kuin minä tunnen — huudahti Anna, painaen käsillään rintaansa.
— Oh, kyllä hän on jo hyvällä alulla, — vakuutti Bruno.
— Ehkä mies vaimon kuolemasta iloitseekin, — virkkoi Anna.
— He eivät ole eläneet riidassa keskenään, mikäli olen kuullut … mutta sinähän unohdat, että mies nyt istuu lukkojen takana, unohdat, että häntä syytetään murhasta, ja että hän luultavasti siitä menettää päänsä … olen melkein varma, että niin tapahtuu… Minua pahoittaa, ettet ole täysin tyytyväinen siihen, mitä minä jo olen saanut aikaan, vaikkakin vaara, jonka alaisena olen, on kovin suuri.
— Lepäisipä edes hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, paareilla, niin silloin…
— Mitä siihenkin asiaan tulee, olen minä tehnyt kaiken voitavani, — selitti Bruno; — mutta toistaiseksi ovat yritykset epäonnistuneet.
— Ikävä kyllä … koska se kuitenkin olisi ollut pääasia… Jota enemmän ajattelen, sitä vähemmäksi muuttuu tekemiesi palvelusten arvo.
— Sinä peloitat minua, Anna!… Eikö oma henkeni jo ole vaarassa sinun tähtesi?