— Mutta kuningatarkaan ei polta rahoja, joilla hän voi palkita uskollista alamaista, — sanoi Bruno, katsellen otsa rypyssä tuhaksi muuttunutta aarretta.
— Hyi, Bruno!… Sellaista palkintoako sinä minulta pyydätkin?
— En, en! Sinä olet oikeassa, Anna … minä olen koulupoika sinun rinnallasi.
— Eikö minulla ole rahaa, minulla?… Sitä minulla on, kiitos isä-vainajani jälkeenjättämien aarteiden!… Voi, miksi hän ei kuollut vuotta aikaisemmin!… Miten toisin olisikaan kaikki silloin ollut… Silloin ei olisi tarvinnut…
— Anna! Anna! — keskeytti hänet Bruno, ja hänen silmänsä säkenöivät.
Mustalaisnainen sävähti, niinkuin se, joka huomaamattaan on paljastamaisillaan sisimmän itsensä, mitä hän ei millään ehdolla tietensä tekisi.
— Ole rauhallinen, ystäväni! — sanoi hän, puristaen Brunon kättä; — me tulemme kuulumaan toisillemme … älä ajattele enää palanutta aarretta … minulla on tarpeeksi meille molemmille.
— Parasta on antaa vanhan lompakon mennä samaa tietä! — ehdotti Bruno, Annan sanoista ja katseesta lauhtuneena, jotka molemmat lupasivat lohdutusta ja hellyyttä.
— Ei, minä tahdon pitää sen muistona… Se on ollut mukana valmistamassa minun kostoani … minä tahdon joka päivä omistaa sille kiitollisen katseen.
— Minä kadehdin lompakkoa siitä onnesta.