— Hän voi erinomaisesti … hän on tänä iltana kerrassaan kaunis ja herttainen.
— Sitä hän on aina, eukkoseni, — lausui kreivi, samalla kun hän pienellä taskukammalla suori komeata poskipartaansa.
— Mutta niin kaunis kuin tänä iltana hän ei ole ollut koskaan ennen, — vakuutti Stiina-muori; — entä niin upea leninki kuin hänellä on yllään … kuningatar ei ole häntä uhkeampi.
— Vai niin, vai niin, kelpo eukkoseni!… Ei kai neiti ota tänä iltana vastaan ketään muita?
— Kenet hän ottaisi?… Ei täällä käy kukaan muu kuin armollinen kreivi … ei ole hyvä kenenkään muun yrittää tullakaan.
— Sitä toivon, — lausui kreivi ja lähestyi sisähuoneeseen johtavaa ovea.
Huone, jonne kreivi nyt astui, oli pienehkö, mutta mitä hienoimmin kalustettu. Katosta riippui komea, monilla vahakynttilöillä varustettu kruunu, ja lattiaa peitti turkkilainen matto, joka teki huoneessa käyskentelevän askeleet kuulumattomiksi. Suloinen tuoksu tunkeutui kreivin sieraimiin.
Pienellä jakkaralla akkunan luona istui pikku Julia, Stiina-muorin kissa edessään, jonka koukkuiseen selkään hän koetti sovittaa istumaan suurta, kaunista nukkea.
Mustalaisen tytär oli niin kiintynyt tähän hommaansa, ettei hän ollenkaan huomannut sisään astuvaa hienoa herraa.
— Kas, suloinen Juliako siinä! — virkkoi kreivi; — luulenpa, että sinä opetat nukkea ratsastamaan … hyi, tuollainen hevonenko sinulla on!