Tyttö katsoi häneen suurilla mustilla silmillään, joissa tällä hetkellä ei ollut lainkaan suopea ilme. Myöskin kissa tuijotti kreiviin, eikä senkään katse ollut lempeä, niinkuin sekin olisi ymmärtänyt loukkauksen.
— Osta tällä satula taideratsastajallesi, lapseni, — sanoi kreivi, heittäen tukaatin Julian helmaan.
Kauniin naisen huoneessa ei hienolla herrasmiehellä ole koskaan puute kullasta ja hopeasta.
Sen jälkeen hän aikoi mennä edelleen viereiseen kammioon, ja hänen kätensä oli jo tarttunut ovenripaan.
— En huoli kreivin lantista! — huusi Julia hänen takanaan; — minä en siitä ollenkaan välitä … ottakaa se takaisin … se on tuossa.
Kreivi kääntyi ja näki lattialla jalkojensa vieressä kirkkaan tukaatin.
— Tyttö, oletko sinä hullu! — huudahti hän; — miksi heität pois sen, minkä minä kerran olen sinulle antanut?
— Siitä, joka ei pidä kissasta, en minäkään pidä, — vastasi Julia.
— Soo — vai siten!
— Kissa on paljon kauniimpi ja kiltimpi kuin kreivi, — suvaitsi Julia ilmoittaa.