Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänen korvaansa: Takaisin, takaisin! Käänny, käänny! — Mutta vaikeata on kääntyä kauniin naisen ovelta, varsinkin kun tämä nainen, pysyttyään kauan voittamattomana, vihdoin itse on käskenyt saapua luokseen, valmiina antautumaan.
Kreivi Lejonborg avasi oven, ja oli nyt samassa kammiossa, jossa lukija vähän ennen on ollut Knapekullan »ruusun» ja »korpin» kanssa.
Huulillaan hymyily, joka oli lainattu pieniltä lemmettäriltä, ja poskillaan puna, joka taas oli toilettipöydän lainaa, tuli Anna Jolanta vierastaan vastaan, ojentaen hänelle kätensä.
Mustalaisnaisen uhkeata vartaloa verhosi nyt valkoinen silkkileninki, jonka päällä aaltosi pöyheä silkkiharsokudos runsaine pitseineen povella ja käsivarsilla. Hänellä oli pienissä jaloissaan kultaompeleiset samettitohvelit, ja silkkisukan peittämiin korkeihin nilkkoihin katsahtaessa ajatusta huimasi. Korpinmustia kiharoita pitivät huolimattomasti koossa pienet kultakammat, niinkuin sen ajan tapa oli. Loistavan valkoisissa sormissa säteilivät kullatun pronssilampun valossa jalokivet, kirkkaat kuin vesi.
Anna Jolanta oli taivaallisen ihana, mutta pirullisen viettelevä, johdattaessaan vieraansa keinuvalle leposohvalle, osoittaessaan hänelle paikan ja istuessaan itse hänen viereensä, huolettomasti heittäen toisen paljaan, samettisen käsivartensa tyynyn kirjavan, taiteellisesti muovaillun ristipäällyksen yli, samalla kun hän ovelasti keimaillen kohotti kreivin silmien tasalle toisen, jota koristi kultainen rannerengas helmineen.
Vähemmästäkin olisi kreivi Lejonborg, kuten moni muukin, joutunut huumaukseen. Suuttumus pikku Julian häijyyden purkauksesta sekä siitä johtunut kiusallinen aavistus oli nyt kokonaan kadonnut.
— Kreivini, — aloitti Anna, — ette ole sanallakaan ylistänyt lahjoittamaanne kaunista rannerengasta, jonka teidän kunniaksenne olen tänä iltana kiinnittänyt käteeni!
— Oh, kuka huomaisi rannerengasta niin kauan kuin saa katsella sellaista käsivartta kuin sinun, — vastasi kreivi koskettaen hengitystään pidättäen huulillaan Annan käsivarren samettihienoa ihoa; — ah, Jolanta, elämäni jalokivi.
— Aina teillä on varastossa kauniita lauseparsia, — huomautti mustalaisnainen; — te olette vaarallinen mies, herra kreivi!… Teidät pitäisi karkoittaa jollekin kaukaiselle, asumattomalle saarelle, muussa tapauksessa on vaarassa sukupuoleni kehuttu siveys…
— Jumalallinen enkeli! — huudahti kreivi hurmioissaan; — miksi sanot minua teiksi?… Sano sinä, sano sinä, ja minä olen sen johdosta ylpeä, olen kadehdittavin mies maailmassa.