— Mustalaisnainenko sinuttelisi kreiviä?… Mitä ajattelettekaan, jalo suojelijani! — virkkoi Anna, luoden häneen uuden lumoavan katseen.
— Kaikki kumartavat suvulle ja säädylle, — sanoi kreivi; — mutta suku ja sääty kumartavat kauneudelle … kaikki kumartavat sen edessä maahan saakka … kaikki taivaassa ja maan päällä.
— Minun on vaikea tottua puhuttelemaan teitä niin tuttavallisesti, — virkkoi Anna.
— Mutta miksikä, kullankaunis Jolantani?… Emmekö me kuulu tästä hetkestä saakka toisillemme?… Eihän meitä tämän jälkeen voi eroittaa mikään muu kuin kuolema!
Kaikki n. s. »valtiolliset mielistelijät» ovat samanlaisia, nimittäin siinä, että samassa suhteessa kuin heidän tunteensa kohoavat, mikä muuten tapahtuu hyvin nopeasti, muodostuvat myöskin sananparret eloisemmiksi ja kukoistavammiksi. Mutta samalla kertaa, kun he valehtelevat muille, valehtelevat he itselleenkin, sillä he luulevat omistavansa mitä parhaan sydämen, joka kuitenkaan todellisuudessa ei ole muu kuin hiiltynyt möhkäle, minkä mustista käryävistä raoista vilkkuu valhe.
— Luitteko siis kirjeeni? — kysyi Anna, hymyillen veitikkamaisesti.
— Te?… Jälleen te!… Tahdotko musertaa sydämeni, säälimätön nainen?
— No, sinä sitten … täytyyhän minun siis koettaa … luit kai sinulle lähettämäni rivit?
— Luinko?… En, rakas Jolanta!… Minä nielin ne, niinkuin nälkiintynyt kerjäläinen ahmaisee pannukakun … alussa tuskin saatoin uskoa silmiäni.
— Sinä et odottanut, että minä niin pian antaisin voittaa itseni…
Ethän?