— Pian, sanot… Onko sinusta tämä pian, kun jo kaksi vuotta olen sinua piirittänyt, sinä kovasydäminen sulotar?
— Sinusta kai tuntui, että minä väliin kirjoitan hyvin kummallisesti? — sanoi Anna, katsoen häntä tutkivasti.
— Prinsessat kadehtisivat sinun kirjeitäsi, sekä niiden sisältöä että muotoa, — vastasi kreivi; — sinä olet jumalallinen kaikessa!
— Mutta suuri osa kirjettäni tuntui kai sinusta käsittämättömältä?…
Pelkäänpä niin.
— Mahdollisesti … mutta mitä se merkitsee… Kirjeessähän sanoit rakastavasi minua, ja kaikki muu on minulle vähäarvoista… Tiedänhän entisestään, että sinä olet haaveilijatar… Mitä se tekee!… Kyllä sentään, se tekee sinut kaksin verroin suloisemmaksi.
— Onko sinulla kirjeeni mukanasi?
— Kannan sitä sydämelläni, Jolanta!… Se on sen oikea paikka.
— Sinäkö kannat sitä sydämelläsi?… Mieskö kantaa naisen sanoja sydämellään?… En usko sitä, ystäväni… Älä siis ihmettele, että epäilen sanojasi.
— Siitä saan sinut pian vakuutetuksi, — selitti kreivi, ottaen povitaskustaan lompakkonsa, josta hän veti esiin Annan ruusukirjeen, pidellen voitonriemuisena sitä hänen silmiensä edessä.
Mustalaisnainen tarkasteli kirjettä, antaen sen sitten takaisin kreiville: