— Epäluuloni oli perusteeton, — virkkoi hän; — olen siitä onnellinen, ylpeä… En siis ole lahjoittanut rakkauttani ja luottamustani arvottomalle miehelle.
— Epäluulosi oli tikarinpisto sydämeeni, — runoili kreivi, teatraalisesti kohottaen katseensa ylös; — mutta sinä osaat lieventää tuskan ja parantaa haavan paremmin kuin kukaan muu kuolevainen.
Näiden tunteellisten sanojen jälkeen hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, pistäen sen taskuunsa. Anna silmäsi seinäkelloa.
— Sinä katsot kelloa, — huomautti kreivi pahoillaan; — odotatko ketään?
— En, en odota ketään.
— Voinko luottaa sinuun?
— Ketä minä odottaisin, kun sinä olet luonani?
— Enkeli! — huudahti kreivi, kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja puristaen häntä itseään vasten, samalla etsien huulillaan hänen suutaan.
— Karl Gustaf! — sanoi Anna, hiljaa irroittaen itsensä kreivin syleilystä ja väistäen hänen suudelmaansa.
— Karl Gustaf, sanot… Voi, kuinka suloiselta kuuluu, kun puhut niin!… Mutta … mutta miksi sinä väistät minua? Miksi käännät pois taivaalliset kasvosi?