— Ole ritarillinen, ystäväni!… Älä unohda, että vieressäsi on turvaton nainen.
— Ketä sinä pelkäät, rakkahin Jolanta?… Miestäkö, joka sinua rakastaa? Orjaasiko, joka tahtoo suudella sinun jalkojasi?
— Minä en pelkää sinua … pelkään itseäni … heikkouttani…
— Keimailua! — mutisi kreivi itsekseen, — mutta, — lisäsi hän ääneensä, — sinähän rakastat minua, ja kuitenkin olet kova kuin timantti!
Mustalaisnainen katsoi jälleen kelloa.
— Taasen sinä vilkaisit kelloon! — huomautti kreivi hämmästyneenä; — sehän on merkillistä, Jolanta!
— Mitä merkillistä siinä on?
— Sinä et tahdo pitää minua kauemmin!… Sinä tahdot, että minä menisin tieheni, — sanoi kreivi, ollen tekevinään lähtöä.
— Ei, en mistään hinnasta tahtoisi päästää sinua täältä! — huudahti mustalaisnainen äänekkäästi ja posket hehkuvina.
— Oh! Sinä teet minut hulluksi ihastuksesta, sinä harvinainen olento! — kirkaisi kreivi.