— Malta, Karl Gustaf … minun sieluni on järkkynyt pohjiaan myöten.
— Minä näen sen, minä ihmettelen sitä… Tämä hetki on juhlallinen — selitti Lejonborg, katsoen kattoon, kun hänkin tahtoi näyttää juhlalliselta.
— Sinä käsität … olen kiitollinen sinulle hienotunteisuudestasi.
— Jolanta! Suututko rakastajallesi, jos hän uskoo sinulle jotain?
— En suutu… Mitä sinulla on minulle uskottavaa?
— Olen uskaltanut jotain … jotain, josta ehkä voit pahastua.
— Mitä olet uskaltanut? — kysyi Anna, katsoen tutkivasti häneen; — sano, ystäväni… Eihän minulla ole oikeutta pahastua sinulle mistään!
— Ihana Jolanta!… Kuule siis … minä ajoin tänne portillesi.
— Entä sitten?
— Palvelijani kysyi, mihin aikaan olisi saavuttava minua hakemaan.