»Juo! Haihtuvi voima kuohuvain helmien: juo! Kiiruhda! Suloista, suurta sulle ei sitä enää kuolema suo. Hullut luo huomion vaahtoilulle, vettä, vain vettä se huulille tuo.«
Tuskin oli kreivi Lejonborg ehtinyt lausua tämän tunnetun säkeistön viimeiset sanat, kun ulkoa kuului äänekästä hälinää.
— Mitä se on? — huusi kreivi; — keitä juoksee tuolla ulkona?
Mustalaisnainen vaikeni ja suuntasi katseensa oveen.
Se avattiin äkkiä, ja Stiina-muori syöksyi sisään.
Eukon kurttuiset kasvot olivat keltaisenkalpeat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi.
— Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut? — kysyi emäntä, kasvoistaan päättäen hämmästyneenä.
— Niin, mikä siellä on? — kysyi kreivikin; — onko tuli irti? Missä palaa?
— Salin ovelle kolkutetaan, — sammalsi muori, pelästyksestä suunniltaan.
— Kuka kolkuttaa? — kysyi Anna.