XX
VIIMEINEN HÄMMENNYS
Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.
Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.
Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät, kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.
— Rakas Karl Gustaf, — puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; — virkoa … herää, voi herää!… Taivas!
— Jolanta! Jolanta! — sammalsi kreivi huumauksissaan.
— Hän elää! Hän elää! — riemuitsi Anna; — ja kuitenkin olisi hänelle onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat sulkeutuneet ainaiseksi… Voi, hyvä Jumala!
— Mitä? — jupisi kreivi; — missä minä olen?… Olenko nähnyt unta?
— Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, — vastasi mustalaisnainen, painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten, samalla nyyhkyttäen rajusti.