— Kas niin, neiti, — virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan vieressä; — rauhoittukaa nyt vähän … kreivi on jo siksi tajuissaan, että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.
— Armoa! Antakaa hänelle armoa! — rukoili mustalaisnainen, painaen päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.
— Mitä … mitä … mitä tämä on? — huudahti kreivi; — minä … minä … minä menehdyn … minä…
— Armoa! Armoa! — jatkoi Anna huudahtelujaan; — jos hän onkin rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta … hänkö olisi sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä … ei, ei, se on mahdotonta!
Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan jäädä paikalleen.
— Teidän tulee rauhoittua, naisparka, — sanoi vieras herra; — mitä hyödyttävät teidän valituksenne?… Valmistautukaa sensijaan antamaan niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin… Herra kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut tunnette.
Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli menettänyt tajuntansa.
— Nouskaa, herra kreivi! — toisti vieras; — mitä siinä tuijotatte?… Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois sohvalta?
— Poliisimestari! Poliisimestari! — huusi kreivi viimein, nousten kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.
— No, saittehan jo suunne auki! — lausui poliisimestari, siirtyen pois sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli papereita ja kirjoitusneuvot.