Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista, samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli emäntäänsä.
Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria, jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä kuin kreivi Lejonborgia.
Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin hypännyt tuhasta tuleen.
Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? — Poliisimestari pöydän ääressä ja sotamiehet ovien luona! — Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?
Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.
Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.
— Kreivi Lejonborg, — aloitti viimein poliisimestari, saatuaan kirjoitustarpeensa järjestykseen; — valmistukaa lyhyesti, selvästi ja kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus teille tehdä.
— Kysymyksiä minulle!… Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari? — tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.
— Istukaa hiljaa, herra kreivi!… Selvähän on, että teidät tavattiin tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä ja sitäpaitsi ase kädessä…
— Selvä!… Mikä on selvä! — huusi kreivi, silmät yhä suurempina.