— Sitä minun ei tarvitse selittää teille, — jatkoi poliisimestari; — se on, kuten sanoin, selvä.
— Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! — ärähti kreivi jokseenkin kovaäänisesti.
— Kreivi Lejonborg! — lausui virkamies vielä kovemmin; — tarvitseeko minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?… Onko tarpeellista kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?
— Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?… Mitä yhteyttä minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?… Syytetäänkö minua sitten jostakin … pyydän saada sen tietää… Katson arvolleni sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa … ja minä pyydän saada poistua mahdollisimman pian … tämä on todellakin kummallista, herra poliisimestari!… Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!
Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja näytti aikovan ilman muuta poistua.
— Älkää astuko askeltakaan! — huusi poliisimestari, — tai minun täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja… Olkaa siis hiljaa siksi kuin minä annan teille luvan puhua!… Oletteko ymmärtänyt minut, herra kreivi?
— Rakas Karl Gustaf! — virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin silmin ja ristissä käsin; — miksi tehdä pahaa pahemmaksi?… Eikö ole parasta tunnustaa kaikki?
— Mitä? — sähähti kreivi, — tunnustaa!… Mitä minun pitäisi tunnustaa?… Mutta, — mutisi hän itsekseen, — onko hän hullu, kun hän sinuttelee minua toisten kuullen?
— Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari; onko mahdollista, että todellakin niin teette?
— Onpa kyllä kellarissa aseita, — vastasi kreivi; — mutta mitä se minuun kuuluu?