— Palvelijani!… Kuka palvelijani? — huusi kreivi; — mitä te puhutte?
— Siis vain minä ja teidän palvelijanne tiesimme, että kellarissa oli aseita, — jatkoi Anna.
— Minun palvelijaniko?… Neiti, oletteko te hullu?… Teitä on ihan mahdoton käsittää!
— Ja loppujen lopuksi olen kai minä yksinäni teidän palvelijanne kanssa kantanut nuo aseet kellariin, teidän siitä lainkaan tietämättä? — sanoi mustalaisnainen vavisten suuttumuksesta.
— Herra poliisimestari, — huudahti Lejonborg, — tehkää loppu tällaisesta… Minua ympäröivät joko hullujenhuoneen asukkaat tai roistot… Mitä pirua te oikeastaan haastatte, nainen?
— Voi häntä onnetonta, onnetonta! — vaikeroi Anna; — hyvä Jumala, millaiselle minä olenkaan lahjoittanut rakkauteni!… Tämä menee jo liian pitkälle … sydämeni särkyy …. oh!
Samassa nainen purskahti uusiin puistattaviin nyyhkytyksiin.
— Tyyntykää, naisparka! — lohdutteli virkamies; — pysykää maltillisena!
— Tämä on pilanäytelmää! — huusi Lejonborg; — mikä on kaiken tämän tarkoituksena?
— Ei, tämä on murhenäytelmä, herra kreivi, — korjasi poliisimestari, — ja siksi se jää, huolimatta kaikista yrityksistänne antaa sille hullunkurista leimaa… Te ette näyttele huonosti viattoman osaa … vahinko vain, että teillä on niin epäkiitolliset katsojat … mutta kaikkein parhaiten te kuitenkin onnistutte kuvaamaan kataluutta ja roistomaisuutta … te käytätte rikoksentekijäin tavallisia keinoja syyn sälyttämiseksi toisten niskoille … todellakin perin ritarillista menettelyä henkilöiltä, jolla on teidän säätynne ja sivistyksenne, herra kreivi!… Teidän tulisi punastua tämän naisen edessä, hyvä herra, jos teissä yleensä on yhtään häpyä!