— Pitäisihän hänen armonsa tietää, — aloitti Bruno, — että minä kesällä hänen armonsa omasta käskystä olen öisin kuljettanut tänne ne tavarat, jotka nyt ovat tuolla alhaalla kellarissa.
— Minäkö olen käskenyt?… Olenko minä käskenyt sellaista … sanotko sinä niin, senkin lurjus?
— Eihän hänen armonsa voi sitä kieltää, — jatkoi Bruno; — milloin lähetti hänen armonsa minun tuomaan tänne pyssyn, milloin pistoolin, milloin tusinan patruunia ja Jumala ties mitä kaikkea minä tänne kannoin.
— Roisto, sinä valehtelet! — huudahti kreivi, nousten sohvalta.
— Roisto voitte olla itse! — kimmahti Bruno, joka ei saattanut sulattaa haukkumanimeä; — ehkä sekin on valetta, että kreivi lupasi minulle neljätuhatta riikintaalaria siitä, että vaikenisin… Valetta on kai maar sekin?
— Sinä pirunpenikka!! — ähisi kreivi, luoden palvelija-parkaansa sellaisen silmäyksen kuin hän olisi tahtonut hänet niellä.
— Vaiti, ihminen! — huusi poliisimestari; — te siis kieltäneenne tälle miehelle sellaisia käskyjä?
— Kiellänkö … tässähän on ilkeä juoni, on solmittu katala salaliitto! — puhisi kreivi-parka; — senhän huomaa jokainen!
— Todella on ilmennyt salaliitto, — virkkoi poliisimestari; — ja siitä kyllä saadaan selko aikanaan, huolimatta teidän röyhkeydestänne ja paatumuksestanne.
— Muuten ei kukaan voi paremmin kuin tämä neiti todistaa, että olen puhunut totta, sanoi Bruno; — neiti oli aina saapuvilla, kun minä tulin, ja hänen oma siivoojattarensa auttoi minua viemään kantamukseni kellariin. Monta kertaa neiti kysyi minulta, mihin niin paljon pyssyjä ja pistooleja tarvittaisiin, mutta sen asian suhteen minä olin yhtä viisas kuin hänkin… Mutta kyllä neiti oli aika levoton, ja toisinaan minusta näytti kuin hän olisi itkenyt.