— Kreivi säilytti niitä ennen eräässä pienessä varastohuoneessa, joka on siellä meillä pihanpuolella … öisin hän avasi sen aina itse ja antoi minulle ne, mitä siellä säilytettiin.
— Herra kreivi, te olette suurisuuntainen salaliittolainen.
Kreivi Lejonborg, joka kuulustelun viime osan aikana oli töllistänyt milloin yhteen, milloin toiseen, saamatta suustaan sanaakaan, löi nyt nyrkillään otsaansa, ikäänkuin hän olisi tarvinnut sellaisen voimakeinon, saadakseen puhekykynsä kelvolliseen kuntoon.
Se onnistuikin.
— Loruja, valeita, pirullisuuksia! — kirkui hän, iskien molemmat nyrkkinsä pöytään, niin että poliisimestarin kirjoitustarpeet olivat pudota lattialle.
Kaksi poliisimiestä riensi hänen luokseen ja tarttui hänen kumpaankin käsivarteensa.
— Pitäkää häntä kiinni kovasti, sillä tulistuessaan hän raivokas! — varoitti kreivin metsästäjä, joka kreivin vimman kuohahtaessa oli pelästyneenä ponnahtanut paikaltaan.
— Hylkiö, minä mojautan murskaksi kirotun kallosi! — huusi isäntä.
— Karl Gustaf! — rukoili Anna, käsiään väännellen; — älä lisää onnettomuutesi määrää!
— Velho! Minä annan polttaa sinut elävältä! — selitti rakastaja.