— Ja minä annan panna teidät pihteihin, ellette pysy nahoissanne, valtionkavaltaja! — selitti puolestaan poliisipäällikkö, luoden leimuavan katseen poliisipalvelijoita vastaan turhaan ponnistelevaan vallankumousmieheen.
— Voi, miksi hän ei seurannut minun varoituksiani? — valitti kreivin rakastajatar; — jospa hän olisi kuunnellut minun rukouksiani!… Vielä eilen lähetin hänelle kirjeen, jossa pyysin, että…
— Kirjeen!… Te olette lähettänyt hänelle kirjeen! — keskeytti hänet poliisimestari.
— Hän luki sen minulle äsken, mutta liian myöhään, — huokasi Anna; — ei, ei hänellä ole sitä … en lähettänyt mitään kirjettä! — lisäsi hän samassa kiivaasti, ilmeisesti katuen edellisiä sanojaan.
— Sanoitte, että hän luki sen teille äsken… Onko hänellä se sitten mukanaan?
— Ei, ei, ei hänellä ole sitä … olen niin epätoivoissani, etten tiedä mitä puhun! — huudahti Anna tavattomasti tuskissaan.
— Tutkikaa hänen taskunsa! — käski poliisimestari alaisiaan.
Kauniilla leposohvalla syntyi uusi rynnistely. Kreivi potki ja puri ympärilleen kuin hullu. Toisen kaartilaisista täytyi auttaa poliisipalvelijoita.
— Miksi ette heti sanonut minulle, että hänellä on mukanaan jotain, mihin kannattaa kiinnittää huomiota? — kysyi poliisipäällikkö ankarana mustalaisnaiselta.
— Voi, herra laamanni! — vastasi viimemainittu, kyynelten pursuessa esiin hänen kauneista silmistään; — täytyykö minun olla apuna hänen tuhoamisessaan?… Voi häntä onnetonta, onnetonta!