— Hänpä todella on kaunis otus surkuteltavaksi, — huomautti poliisimestari — jos hän saisi määrätä, niin te nais-parka, olisitte pian päätänne lyhempi!
— Niin, hänen alhainen menettelynsä on katkaissut kaikki siteet väliltämme … ja kuitenkaan en voi olla tuntematta hellyyttä häntä kohtaan … saatan tuskin uskoa, että hän on tarkoittanut mitään niin pahaa kuin kuvittelette … pahansuovat ihmiset ovat eksyttäneet hänet sekä käyttäneet hyväksi hänen herkkäuskoisuuttaan ja yksinkertaisuuttaan, omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi… Häntä raukkaa!… Hän saa nyt maksaa katkerasti!… Ja te, — lisäsi mustalaisnainen, kääntyen kreivin metsästäjän puoleen, — te olette pettänyt isäntänne, te olette menetellyt yhtä huonosti kuin hän, vieläpä huonommin.
— Se on minun asiani, eikä se kuulu neitiin, — huomautti Bruno töykeästi.
— Tässä on hänen lompakkonsa, — virkkoi toinen poliisipalvelijoista; — mitään muuta ei ole hänen taskuissaan.
— Hyvä. Anna se tänne!
Poliisimestari tarttui lompakkoon ja alkoi tarkastella sen sisältöä.
Lompakossa oli paitsi suurehkoa määrää rahaa muutamia kirjeitä, jotka poliisimestari levitti eteensä, silmäten niitä kutakin. Pian sattui hänen käteensä ruusunpunainen kotelo.
— Tarkoitatte varmaankin tätä, — sanoi poliisimestari näyttäen Annalle koteloa.
— Niin … en, en! — vastasi tämä, astuen kiivaasti askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut temmata kirjeen poliisipäällikön kädestä.
— Ei niin kiirettä, pikku neiti! — virkkoi Bruno, pidättäen häntä.