Vanki vietiin ulos. Hän kirkui ja huitoi ympärilleen. Hänen suunsa tukittiin ja kätensä sidottiin.
— Älkää rääkätkö häntä! Älkää häntä lyökö! — rukoili mustalaisnainen niin valittavalla äänellä, että tukit ja kivetkin olisivat siitä heltyneet.
Poliisimestari nousi, kääri kokoon asiapaperinsa ja ojensi käärön eräälle poliisille, käskien hänen pitää siitä huolta.
Sen jälkeen hän kääntyi Annan puoleen, tarkastaen häntä kauan.
— Tosin minun velvollisuuteni olisi, — virkkoi hän viimein, — vangita teidätkin, koska olette tietänyt kreivin suunnitelmista, ettekä ole ilmoittanut niistä viranomaisille, mikä olisi ollut velvollisuutenne … mutta useat seikat saattavat minut teitä armahtamaan … te olette aikananne paljon kärsinyt, nais-parka!… Ensimmäinen suhteenne ei ollut tätä myöhempää parempi…
— Voi, armollinen laamanni!
— Ja sitäpaitsi te olette äiti.
— Niin, lapseni, pikku tyttäreni! — valitti mustalaisnainen. — Mitä tulee hänestä … ja minusta?… Hän oli kuitenkin meidän molempain tuki.
— Te olette nuori, terve ja voimakas, — virkkoi poliisimestari; — teidän tulee rehellisesti ja kunniallisesti pitää huolta itsestänne ja lapsestanne … rehellisesti ja kunniallisesti, ymmärrättekö?
Mustalaisnainen loi vaieten katseensa alas.