Samalla hän työnsi Brunon hiljaa luotaan, siirtyen istumaan ikkunan viereen.
— Hyvästi, Bruno! — kuiskasi hän, katsoen mustalaisen jälkeen tämän poistuessa.
Senjälkeen hän sulki akkunan ja alkoi tapansa mukaan kävellä lattialla edestakaisin.
— Jos on totta, mitä eukko on kertonut, — lausui hän itsekseen, — jos … niin, totta se on … kaikki seikat viittaavat siihen … silloin minä ehkä jään ilman ensimmäistä, mutta tapaan sen sijaan toisen… Ensimmäisen suhteen on minun alettava uudelleen … alettava yksinäni… kirottua!… Mutta pääsenhän joka tapauksessa toisesta… Sattuma pettää minua yhdessä tapauksessa, mutta suosii toisessa … vaan eihän kaikki voi täyttyä samalla kertaa … kärsivällisyyttä!… Pian ovat vaa'at tasassa… Riemuitse, rakastettu varjo!
Hän palasi takaisin akkunan luo, avasi sen jälleen ja katsoi ulos kadulle.
— Hyvästi, Bruno, hyvästi! — kuiskasi hän.
Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, oli jo kauan sitten kadonnut.
Ne olivat siis jäähyväiset ilmaan. Mutta ilma näytti niistä synkistyvän. Ainakin tuntui niin mustalaisnaisesta, koska hän äkkiä riensi pois akkunan luota.
Pelkäsikö hän ehkä, että ilma oli käsittänyt oikein hänen kuiskaamansa jäähyväiset?