— Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni! — huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.
— Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! — pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!
— Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? — kysäsi eräs.
— Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, — vastasi muuan laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti sormiaan.
— Mitä?… Tekö hänet ongitte? — huudahtivat kaikki melkein yhteen ääneen.
— Minä, — vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.
— Kertokaa, kertokaa! — kuului kaikista pöydistä.
— Kertokaa, kertokaa! — kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli hiljainen, mutta haudankolea.
— Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin … ukkoseen, luulette ehkä!… Ei, jumala varjelkoon … ei minua herätä ukkonen eikä myrsky … olinpa kerran Ahvenamerellä ja…
— Ei, te olitte satamassa, — oikaisi muuan utelias.