Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra hovimestari» tässä tilaisuudessa.
— Veli Stark! Veli Stark! — huusivat hänen juomatoverinsa, jotka olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, — tulepa ottamaan vielä pieni naukku!… Pieni naukku, veli hyvä!
— Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! — pyysi mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien kehoitusta.
Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.
Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä uutta tulokasta poliiseiksi.
Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.
— Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta … minä tarjoan sen sijaan neljä suurempaa … eivätkö ne näytä maukkailta?
Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.
— Sanoitte äsken, — jatkoi kivalteri, — teillä olevan lompakossanne hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä… Paholaisen eukko kuuluu myöskin parempiin rouviin … minä tahdon nyt nähdä, onko teillä rakkauskirjeitä häneltäkin … ottakaa siis nopeasti esiin kalliit aarteenne!
Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.