Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset rakastajattaret.
Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa, joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.
Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.
Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.
Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot, olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.
— Kuulkaahan, Lars Olsson, — virkkoi nuorukainen, — lähtiessämme minä en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin poukamassa.
— Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, — vastasi soutaja; — mutta eilen sitä ei ollut.
— Se on varmaan uimapaikka, — arveli konttoristi.
— Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin pöytä… Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.
— Eikö tuolla lennä haukka? — kysyi konttoristi.