Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.
— Lentää, ja suuri sittenkin, — vastasi hän; — se kiertelee lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.
— Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, — sanoi nuorukainen, — niin minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.
— Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa … se on mainioin rihlaluikku koko Danderydin pitäjässä.
— Heretkää soutamasta, Lars Olsson, — käski konttoristi; — minulla on todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.
Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.
— Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, — huomautti renki; — se pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla… Ehkä sinne on piiloutunut sorsapoikue.
— Siellä on nainen uimassa, — virkkoi nuorukainen hymyillen; — enkä minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla, varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika veijareita.
— Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa — arveli renki.
Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen, että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.