— Kron! — toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.
— Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, — ilmoitti nuorukainen.
— Albert Kron! — kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.
Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään, sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei käsittänyt.
— Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, — virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; — ojentakaa minulle tästä lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.
Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen läpi.
Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi tulta ja oli kostea kyynelistä.
Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren huokaukset.
Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.
Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin, huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi kallisarvoinen jalokivi.