Kivalteri Kronia, jonka kuolema oli tempaissut kolme vuotta sitten, oli hänen taistellessaan köyhyyttä ja mielentylsyyttä vastaan auttanut virantoimituksessa hänen poikansa, ja viimemainittua oli ainoastaan hänen nuoruutensa estänyt jo kauan sitten olemasta hyvin toimeentuleva poliisipalvelija. Albertilla ei ollut lainkaan halua ruveta sille alalle, mutta koska hän oli ahkera ja kunnon poika sekä sitäpaitsi osasi erinomaisen hyvin kirjoittaa, oli hän suuressa suosiossa poliisilaitoksen herrojen keskuudessa, jotka antoivat hänelle niin paljon puhtaaksikirjoitustyötä, ettei hän ainoastaan kyennyt huolehtimaan omasta toimeentulostaan, vaan saattoi vielä elättää isänsäkin tämän viimeisen, pitkän sairauden aikana.
Isän kuoleman jälkeen hän antoi palttua sekä poliisilaitokselle että puhtaaksikirjoituksille ja päätti hakea jonkun rautatehtaan tai suuren maatilan konttoristin tointa. Hän otti lähinnä saatavissa olevan paikan, ja olikin nyt ollut kaksi vuotta Noran tilan ensimmäinen ja ainoa konttoristi, saaden palkkaa sataviisikymmentä riikintaalaria ja vapaan asunnon ynnä ruuan pehtoorin luona: vielä oli hänet luvattu nimittää pehtoori Strömin seuraajaksi, sitten kun tämä pääsisi paremmille tuloille jollekin suuremmalle tilalle, josta siirrosta oli jo kauan ollut puhetta.
Vastoinkäymiset ja huolet, joita hän äitinsä kuoleman jälkeen oli saanut lapsuudessaan kokea, olivat vaikuttaneet terveellisesti hänen sieluunsa, ja hän olikin ainakin sen suhteen vanhentunut liian aikaisin, tahi paremmin sanoen hän oli kahdenkymmenen vuotiaana saanut kolmikymmenvuotiaan järjen. Hänen luontaiseen ahkeruuteensa ja kunnokkuuteensa yhdistyi vakavuus, jollainen on harvinaista hänen iällään. Myöskin rakastivat häntä sekä hänen esimiehensä että alaisensa. Isäntänsä hänelle lausumat kovat sanat sisälsivät ensimmäisen moitteen, minkä hän oli saanut niiltä, jotka olivat olleet hänen käskijöitään; mutta hän ei ollut nytkään moitetta ansainnut, ja kreivi Virsén, jota ei yleensä voida syyttää väärinteoista alaisiaan kohtaan, koettikin jälkeenpäin useissa tilaisuuksissa hyvittää menettelyään nuorta konttoristia kohtaan.
Seutu, missä nuori sankarimme nyt vaelsi, ei ollut siihen aikaan saman näköinen kuin nykyään. Silloin oli vielä jäljellä metsä leveine, syvine juurineen, ja Noran järvi, joka vuosien kuluessa on kutistunut, oli silloin paljon suurempi.
Heinäkuun ilta oli peräti leppeä, ja järven rannalla näkyviltä reheviltä ja korkeilta pensasaidoilta kuului lintujen iltaviserrystä, minkä joukosta erottautui selvästi kurpan harvinainen ääni.
Järven pohjoispuolella kohousi loivarinteinen kukkula, jonka vierteillä, samoinkuin koko seudulla, kasvoi runsaasti petäjiä ja koivuja; niiden välissä rehoitti vihreä ruoho, jonka välitse puikkelehti kukkulalle johtava, tuskin huomattava polku.
Sitä tietä päästiin Metsätorpalle, missä Stiina-muori asui, ja kukkulan laella oli hänen pieni punainen tupansa, jota jättiläiskorkuiset hongat ympäröivät.
Tämä eukko oli saapunut paikkakunnalle kahta vuotta aikaisemmin kuin
Albert Kron, ja seudun rahvas piti häntä suuressa arvossa.
Konttoristi kurkisti sisään tupaan, mutta ei havainnut siellä ketään elävää olentoa. Sen sijan hän huomasi valmiiksi katetun pienen pöydän, jolla oli kauniit hopeiset ruokailuvälineet yhtä henkeä varten. Pöydällä oli sitäpaitsi kaksi mitä hienointa porsliinikulhoa, joista toinen oli kukkurallaan ihania mansikoita ja toisessa oli paistettu kananpoika.
Noran tilalla siitettiin ja elätettiin lukemattomia kananpoikia, mutta kaikki ne lensivät Tukholmaan, ja harvoin harhaantui niistä joku konttoristin suuhun.