Mutta siitä huolimatta hän ei tuntenut tämän näyn kiihoittavan ruokahaluaan, sillä hänen harrastuksensa kohdistui nyt johonkin vallan muuhun. Sen vuoksi lähti hän tuvalta.
Albert kulki eteenpäin ja joutui kukkulan pohjoiselle vierteelle.
Hänen katseensa sattui alaspäin, ja hän näki ihanan näyn.
Kukkulan juurella seisoi puolittain ilta-auringon heijastuksessa pitkä ja sorja naisolento, jonka katse oli kiinnitetty siihen paikkaan, missä nuori mies oli seisahtunut kuin lumottuna.
Neito saattoi olla tuskin kahdeksaatoista kevättä vanha. Hänellä oli yllään heleän värinen pusero, uumenilla musta sahviaanivyö. Vaikka pusero, jota kaulan kohdalla koristi valkoinen harsopitsiröyhe, oli runsaspoimuinen, ilmeni sen alta vartalon uhkea muoto.
Hän oli paljain päin, ja kullankeltaiset kiharat, joista osa oli kiinnitetty niskaan, ja osa oli kiehkuroina valahtanut ohimoilta korkealle povelle, muistuttivat auringolta lainattua sädekimppua.
Kasvot olivat klassillisen kauniit, mutta pehmeämmät ja sulavammat. Joka kerta kun tummat, salamoivat silmät avautuivat, näytti kuin aamurusko olisi levinnyt yli otsan ja poskien liljain. Niissä vaihtelivat lakkaamatta lumenvalkoinen viattomuus ja hehkuva intohimo; mutta kumpikaan ei tuntenut olemassaoloaan, eivätkä ne näyttäneet ymmärtävän erilaisuuttaan. Voi, koskaan eivät taivas ja maa ole niin lähellä toisiaan kuin viattoman naisen kasvonilmeissä!
Albert kumarsi nöyrästi majesteetilliselle tytölle kuin kuningattarelle, mutta sen sijaan, että hän olisi katsonut alaspäin sinne, missä tyttö seisoi, kohotti nuorukainen katseensa ylöspäin, ikäänkuin tuo kaunotar olisi ollut häntä korkeammalla.
Nuoren miehen oli vaikea keksiä sopivia sanoja, joilla hän voisi alkaa keskustelun. Verivirran äkkiä syöksyessä sydämeen, on älykkäinkin pää tyhjä kuin kuolleen pääkallo.
— Hyvää iltaa! — huusi tyttö lempeästi ja rohkaisevasti, niin kuin hän olisi ymmärtänyt nuoren konttoristin sisimmät tunteet.