— Hyvää iltaa! — sai tämä vihdoin vastatuksi.
— Eikö teitä haluta tulla tänne alas? — kysyi tyttö; — täällä on vehreätä, ja kukat ovat raikkaita, mutta siellä ylhäällä on aurinko polttanut ne melkein kaikki.
Sellaista kutsua ei kukaan kuolevainen voi vastustaa. Parilla harppauksella Albert olikin alhaalla laaksossa suloisen tytön vieressä.
— Minua ilahuttaa saada vielä kerran kiittää teitä aamullisesta, — virkkoi kaunotar, luoden häneen katseen, joka teki nuorukaisen melkein sokeaksi.
— Kiittääkö minua? — sanoi nuorukainen, katsoen maahan; — te riistitte minulta kaiken sen ilon, minkä teille tekemäni mitätön palvelus minulle tuotti, maksamalla sen niin kalliisti … antaessanne minulle tämän kallisarvoisen sormuksen…
— Älkää olko minulle vihainen! — keskeytti tyttö; — minä en sitä suinkaan antanut maksuna … eihän sellaista palvelusta voi maksaa!… Se oli minulta vain mielijohde, päähänpisto… Ellette tahdo sitä pitää, niin heittäkää se pois … tehkää sillä mitä haluatte … mutta minä en koskaan ota takaisin mitä kerran olen antanut.
Tyttö lausui nämä sanat loukatun ylpeyden sävyllä, mikä saattoi sankarimme kokonaan hämmennyksiin.
— Suokaa minulle anteeksi! — sammalsi hän; — tarkoitukseni ei ollut…
— Ettekö ole tänään huomannut, että teiltä on jotain poissa, herraseni? — keskeytti tyttö hänet jälleen, muuttaen puheensa takaisin iloiseen äänilajiin.
Albert katsoi häneen kysyvästi.