— Puseronne vyössä eli hihnassa oli tavattoman kaunis kiiltoteräksinen solki.
— Se on totta.
— Ettekö ole sitä kaivannut?
— En.
— Ettekö tiedä, missä se nyt on?
— En.
— Katsokaa tänne, niin näette, — kehoitti tyttö, osoittaen vyötään, jossa välkkyi hyvin vaatimaton terässolki; — minä otin sen muistoksi tästä päivästä, ja mitä minä kerran olen ottanut, sitä minä en myöskään koskaan anna takaisin… Nyt te siis jo tunnette kaksi minun periaatteistani.
Nuori nainen, kaunis kuin enkeli ja ylpeä kuin prinsessa, jonka vyötäisille on kiinnitetty köyhän tilankonttoristin vyönsolki! Se oli jo todellakin liikaa! Niinpä saattoi hämmästynyt Albert ihastuksesta tuskin pysyä jaloillaan.
— Oletteko saanut minun tähteni mitään muuta ikävyyttä kuin minkä todistajaksi jouduin itse, ratsastaessani päivällä Noran ohi? — kysyi tyttö.
— En, ja teidän sitäpaitsi onnistui täydelleen hillitä myrsky, — vastasi Albert.