— Minä tulen.
— Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei itse ole syypää onnettomuuteensa … niin, minä kyllä tiedän sen tekevänne … olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!
Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin olkapäällä.
Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen, mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.
Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.
— Huomenna, — kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja kiirehtien sisään.
Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja tuijottaen suljettuun oveen.
Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä, mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.