Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».
Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.
— Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, — sanoi tyttö; — luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; — mutta ne voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin … etsikäämme tuo kaatunut koivu ja istuutukaamme sen rungolle.
Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.
Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.
— Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä kertoa teille surkean salaisuuden, — alkoi tyttö, — tein sen siksi, että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat varmaan minut verhosivat… Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään kun eroamme.
— En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, — lausui Albert. — Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta, mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään valoon … olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole kulunut merkillisyyksittä.
— Minä tiedän sen, — virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä lämpimimmällä osanotolla.
— Te tiedätte! — huudahti viimemainittu hämmentyneenä.
— Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni … monta sanaa ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin… Te ette ole vielä kysynyt nimeäni … sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua muutkin.