— Julia Palm! — virkahti Albert; — olen kuullut sen nimen monta kertaa ennen.
Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen ajan taidenäyttelyssä.
— Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, — sanoi tyttö; — jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta … se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan… Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!
— Teillä ei ole ystäviä? — huudahti Albert — te olette varmaan kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi ystäviä … tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin…
— Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, — keskeytti hänet tyttö; — tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.
— Ette uskalla!
— En … pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.
— Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!
— Varokaa, — virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; — varokaa, ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden heimolaisia.
Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.