— Jo nyt te pelästytte, — sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; — niin, niin, se on aivan luonnollista.
— Ette te minua pelästytä, — vastusti Albert; — ainoastaan teidän sanojenne sävy ja kasvojenne ilme…
— Ne saattavat teidät kauhistumaan, — keskeytti tyttö; — ja sen mainitsette te sanalla ainoastaan!… Kun tuntee pöyristystä jotain Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki, mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.
Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan parhaimman muonarengin.
— Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? — kysyi taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.
Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.
Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.
— Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, — vastasi nuorukainen, painaen katseensa maahan; — en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, — lisäsi hän huoahtaen; — olin juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa … mutta silloin tuli kaikesta loppu… Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä … mutta kyllä olen kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille — en mitä pientä ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen nähnyt.
Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi Julia Palmin omalla siveltimellä.
Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.