— Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, — sanoi hän, pitäen piirustusta konttoristin silmien edessä; — mutta voitteko sanoa, mitä se esittää?
— Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, — vastasi
Albert.
— Niin … mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän seurassaan?
— Tuoko suurempi olento?… Sitä on vaikea tietää … mutta hän ei ole minulle aivan outo.
— Entä soittaja sitten … mitä pidätte hänestä?
Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti tutkittavaa.
— Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, — vastasi Albert; — mutta missä olen nähnyt hänet?… Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka hallitsee käyrää…
— Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä … ja tuo sarkanuttuinen poika tuolla … poika, jolla on hopearisti rinnassa?
— Ah! — huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.
Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.