Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen edellisen päälle.
— Tässäkin näette pojan ja tytön, — lausui Julia Palm; — ne ovat samat kuin äskeisessäkin kuvassa … mutta ken on tuo lasten yllä leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut … eloton aine ja kuitenkin henki … kasvot ja ruumis kuin nukella … vahakuvalla… Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää esiin käsi ja kädessä on miekka … mutta käsi elää ja miekka välähtelee!… Nuorukainen, se on kohtalo … kohtalo, joka nuken hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman olennon paratiisin!… Te kalpenette, vapisette… Niin, kalvetkaa, vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni … mutta ne kuuluvat myöskin teidän lapsuusmuistoihinne … ja nyt te tiedätte kuka minä olen!
Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.
Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun viereen, peittäen käsillään kasvonsa.
Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat sanat:
— Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun isäsi omaisuuden … hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi… Kerran ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin — — — —
XXIX
VIELÄKIN RANNALLA
Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan vierekkäin rannalla.
Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.