Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan tasalle?
Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.
— Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, — virkkoi Albert, — sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.
— Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan pappilaan, — vastasi Julia, — missä minun ilmoitettiin olevan hänen tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän… Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle… Pappilassa oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.
— Entä sitten?
— Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen, että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä … luulin ehkä siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset… Minusta tuli kunnianhimoinen … minä tahdoin antaa lainatulle nimelleni monta vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat antaa omalle nimelleen… Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu, eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa este… Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin … minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.
— Ja te olette onnistunut … te olette, vaikka vielä olettekin niin nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.
— Oh, tahto on toista kuin nero … edellinen on ihmisen omaisuutta, jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille valituille… Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin saavuttaa … tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa… Minun maalauksiani ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea … ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan luonteenlaatuun verrattuna!
— Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen saamiseen? — kysyi harkitseva konttoristi.
— Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori … tuo rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin täyttänyt minun tarpeeni.