— Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän hyväksenne?
— Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.
— Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.
— En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni…
— Tyttö raukka, — keskeytti hänet Albert, — näittekö sitten enää äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?
— En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen… Hän ei ole vieläkään tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa kymmenen vuotta … hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan saarnaaja … mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla, tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.
— Kysyikö hän koskaan tytärtään?
— Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin … hyvä kasvatusäitini oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.
— Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?
— Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan päässyt valitusta hänen huuliltaan.