— Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.
— Tekin säälitte häntä … te! — huusi Julia.
— Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli vangittuna… Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti usein itsekin siihen osaa… Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin isääni armahtamaan häntä … enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt sinne.
— Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! — virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.
— Miksi en olisi sitä tehnyt … eihän äitini voinut herätä haudastaan niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi… Eihän kosto ole suloinen tunne … rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden puolesta!
— Hän oli Jumala, hän, — sanoi tyttö, — mutta te … te!… Albert
Kron, te olette enemmän kuin ihminen… Te olette enkeli!…
Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti, ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.
Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä, vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?