— Mitä hän sanoi nähdessään teidät?… Saattoiko hän vielä niin pitkän ajan jälkeen tuntea teidät?
— Se oli kauhea hetki … olin juuri nukahtanut, mutta heräsin äkkiä meluun tuvassa … minä hypähdin vuoteesta ja näin rajut, rumiksi vääntyneet kasvot… »Se on hän! Se on Julia!» — huusi vieras luoden samalla raivokkaan katseen vapisevaan kasvatusäitiini… »Kätkekää minut, minua ajetaan takaa!» huusi hän sen jälkeen heittäytyen vuoteeseeni, jonka verhon hän nopeasti veti eteen. Silloin te tulitte tupaan.
— Mistä hän oli saanut tietää Stiina-muorin asuvan Norassa?
— Sitä en tiedä.
— Mitä hän tahtoi eukosta?… Ahaa, se on totta … hän aikoi vaatia häneltä takaisin rahoja, jotka hän oli piiloittanut ennen vangitsemistaan … muistan hänen puhelleen jotain sellaista.
— Se on luultavaa … mutta nyt!… Mikä kauhea yö minulla onkaan ollut!… Hän on minua hyväillyt ja nuhdellut … suudellut ja sadatellut…
— Ei ole hukattava hetkeäkään!… Teidän täytyy palata Tukholmaan hänen tietämättään … te ette saa enää häntä tavata!
— Hyvä Jumala!
— Hän on turmellut elämänsä … mutta hänellä ei ole oikeutta turmella teidän elämäänne … ja teidän velvollisuutenanne on estää häntä sitä tekemästä.
— Mutta miten minä…