— Jättäkää kaikki minun huolekseni … kun te olette poissa täältä, keksin minä kyllä jonkun keinon saadakseni hänet vetäytymään syrjään … tämän päivää hän voi vielä viipyä täällä, mutta ei enää huomista… Onneksi minä haavoitin hänen seuralaisiaan, miehiä, niin pahasti, ettei heitä voitu kuulustella tänään … he ovat nyt viranomaisten huostassa … mutta pian he kyllä ilmaisevat hänen olleen heidän seurassaan tällä seudulla.
— Mutta hän ei koskaan anna taivuttaa itseään…
— Hänen täytyy … minä puhuttelen häntä.
— Tekö?
— Niin, miksi en?
— Hän tuntee teidät … hän tietää kuka te olette, — huusi tyttö, osoittaen mitä syvintä levottomuutta.
— Sitä parempi.
— Sitä parempi, sanoitte… Hän surmaa teidät, — sanoi tyttö tuskallisesti, kiertäen kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan, kuin siten tahtoen häntä suojella.
— Ei … ei! — sammalsi Albert suloisen hämmennyksen valtaamana.
— Hän tekee sen, hän tekee sen … vankilankaan muurit eivät ole tukahuttaneet hänessä koston paloa.