— Minä en häntä pelkää … ja onhan minua nyt varoitettu … olkaa sen vuoksi rauhallinen, jos minun puolestani pelkäätte!
— Josko minä pelkään teidän puolestanne!… Voi, tällä hetkellä kuuluu jokainen veripisara sydämessäni teille … niin teille, teille, niin kauan kuin hengitän!
— Taivaan nimessä, säästäkää ihanaa sydäntänne!… Jumala ei ole luonut teidän sydäntänne sellaiselle kuin minä.
— Olette oikeassa, — virkkoi tyttö, vetäytyen surullisena taapäin; — hetken ihastuksen ja kiitollisuuden vastustamaton voima sai minut valtaansa … antakaa anteeksi!
— Tiesinhän sen, — sanoi Albert hiukan katkerasti; — huomenna katuu Julia Palm sitä hellyyttään, jota hän tänään tuhlasi köyhälle konttoristille!
— Albert! — huudahti Julia, syöksyen maahan hänen jalkojensa juureen, tarttuen hänen polviinsa ja kostuttaen niitä kyynelillään, — minähän olen setelinväärentäjän ja murhaajan tytär!
— Eikö ruusu ole ihana, viaton ja kaunis, vaikka se on kukkinut okaisessa oksassa? — lausui nuorukainen; — mutta ruusun paikka ei ole minun jalkojeni juuressa… Jos joku nyt näkisi teidät, kadottaisitte te paljon maailman silmissä.
— Voi, kuinka paljon minä teitä rakastaisinkaan! — virkkoi kaunis, rukoileva tyttö haaveksien; — miten paljon minun rakkauteni voisikaan sovittaa!
Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Kaikki jalot ja uhrautuvat tunteet, jotka asustivat naisen sydämessä, viettivät sillä hetkellä juhlaa kiitollisen, kahdeksantoista vuotiaan tytön sydämessä.
Sellaisena suloisen ja rajun huumauksen hetkenä voi nainen yhdessä henkäyksessä uhrata kaikkensa — ylpeytensä ja hyveensä, viattomuutensa ja mielenrauhansa.