Voi sitä kurjaa, joka silloin käärmeen pistimellä koskettaa sellaista sydäntä, joka on auringon puhtaimman säteen arvoinen.
— Te ette ole mitään rikkonut, eikä teillä sen vuoksi ole mitään sovitettavaa, — lausui Albert, nostaen maasta polvistuneen tytön.
* * * * *
Aurinko alkoi laskea. Maalaisväki oli jo päivätöistään palannut majoihinsa, ja pienet kylä- ja talotiet luikertelivat autioina hiljaisen metsän läpi.
Ainoastaan n. s. Västervikin tiellä näkyi kaksi hoikkaa, hyvinpuettua naista seisovan metsänlaidassa tuuhean riippakoivun valkean rungon vieressä.
Toinen heistä oli kuvankaunis tyttö, joka hienolla kynäveitsellä piirteli jotain koivun kylkeen.
Toisella taas, joka tummilla, leimuavilla silmillään kiihkeästi seurasi nuoren taiteilijattaren työtä, olivat laihat, keltaisenkelmeät, jyrkkäpiirteiset kasvot, korpinmusta tukka ja kummassakin poskipäässä taudinomainen punainen pilkku, mikä suureni ja pieneni hänen eri mielentilojensa mukaan. Nämä kuvastuivat selvästi hänen kasvoillaan, joissa hipiän nykyisestä näivetyksestä huolimatta kuitenkin huomasi jälkiä kauneudesta.
— Syvemmäs, syvemmäs! — kehoitti vanhempi nainen; eikö kahdeksantoistavuotiaan kädessä ole ollenkaan voimaa?
— Se on valmis, — vastasi nuorempi, jonka sanoissa ilmeni surullinen alistuvaisuus.
Koivun kuoressa näkyi kuva hirsipuusta uhreineen.