— Vai valmis, no niin … mutta se on epäselvä, sitä tuskin huomaa … se kasvaa umpeen, ennenkuin ensi kesänä lehdet puhkeavat puuhun.
— Hyvä olisi kun niin tapahtuisi!… Jos linnut käsittäisivät tekemäni piirrokset, ne inhoisivat tätä puuta.
— Linnutko?… Ei, sitä eivät tekisi korpit, haukat eivätkä korppikotkat … ne ovat ihmisen kaltaisia … niillä on sama käsityskyky ja sama maku kuin ihmisellä.
— Noudattaakseni tahtoasi minä olen saastuttanut tämän ja toisetkin paikat näillä kauheilla kuvilla, kysymättä tarkoitustasi, onneton äiti.
— Kysyykö hirtetyn tytär hirtetyn morsiamelta, mitä nämä kuvat tarkoittavat? — huudahti vanhempi nainen niin terävällä äänellä, että koivun latvassa jo uneen vaipuneet linnut heräsivät ja visersivät muutamia murheellisia säveliä, ennenkuin ne uudestaan nukahtivat.
Tyttö vaikeni, mutta loi äitiinsä sellaista kärsimystä ilmaisevan silmäyksen, jonka kuvaamiseen kynällä ei ole sanoja eikä siveltimellä värejä.
— Sinä olet piirtänyt isäsi viime hetken, — jatkoi vanhempi nainen; — tiedätkö, ketä hän saa siitä kiittää? Sitä miestä, jonka pojan minä pelastin kuolemasta!
— Ja siksi sinä murhasit pojan viattoman äidin, — sanoi tyttö väristen.
— Nyt sinun täytyy leikata puuhun toisenlainen kuva, — virkkoi jälleen edellinen; — sinun tulee piirtää kymmenvuotisia kahleita kantava nainen… Tiedätkö, ketä hän saa kymmenvuotisista kahleistaan kiittää?… Samaa poikaa, jonka elämän hän pelasti.
— Etpä … kiittää saat omaa tytärtäsi! — huudahti tyttö tulisesti; — oma tyttäresi takoi sinulle kahleesi … tai paremmin sanoen se oli oikeudenmukainen kohtalo, joka leluun kätki rangaistuksen nuolen.