— Haa, Julia! — huusi vanhempi nainen rajusti riemuiten; — isäsi murhaajan poika rakastaa sinua!
Julia säpsähti ja kalpeni.
— Niin, hän rakastaa sinua! — jatkoi raivotar; — ei ole sitä naisen synnyttämää, joka ei sinua rakastaisi… Sinä olet kaunis … kauniimpi kuin äitisi konsanaan, sillä sinulla on hänen kiharansa ja hänen lumivalkea hipiänsä!… Ruhtinaat ryömisivät kuin madot sinun jaloissasi, ja pelkästä viittauksestasi olisivat valmiit teurastamaan omat alamaisensa… Oh, liljalta olet varastanut kätesi, poppelilta vartalosi, tuulelta käyntisi, ja silmäsi helvetistä, sillä niiden läheisyydessä kaikki palaa, kaikki häviää … haa, Julia!
Ja nainen kiersi käsivartensa vapisevan tytön vartalon ympäri, puristaen häntä kovasti rintaansa vasten.
— Tällaisesta syleilystä, — huusi hän silloin, — vannoisivat miehet itsensä sieluineen ja ruumiineen helvettiin… Vielä se poika suutelee sinun jalkojesi tomua ja kostuttaa kyyneleillään sitä maata, jota sinä olet astellut!… Älä vapise, Julia! Hän rakastakoon sinua, hän saa rakastaa sinua … lapsi, lapsi! Hän saa äitisi suostumuksen.
Sen jälkeen hän päästi tytön, mutta katseli ahnaasti koko hänen olentoaan.
Julia seisoi äitinsä edessä vaiti ja painunein päin.
— Mutta sinä, — jatkoi tämä edelleen, — sinä et saa rakastaa häntä! Sinä et voi häntä rakastaa, sillä kauheat pilvet leijailevat sinun ja hänen välillä… Koivun kuoreen piirtämäsi kuva kasvaa ja alkaa rehoittaa… Julia, Julia! Isän ja äidin kosto on tyttären kädessä!… Niin, hänen pitää raivota, vaipua epätoivoon ja itkeä verta, sillä ei ole pahempaa helvettiä kuin rakastettunsa kadottaminen… Lopuksi hän epätoivoissaan hirttää itsensä … hän on silloin samalla kertaa hirttäjä ja uhri … mikä soma näytelmä!… Ha ha ha!… Naura, Julia! Eikö se ole hauskaa?
Samassa kuuluivat kevyet ajoneuvot tulevan tiellä, ja pian näkyivät vanhanaikaiset kääsit, joissa istui kaksi henkilöä.
Toinen heistä oli Metsätorpan Stiina-muori ja toinen konttoristi Kron
Norasta.