— Tahdon, — vastasi Julia, katsoen arasti äitiinsä.
— Haa, te olette liittoutuneet minua vastaan! — huusi viimemainittu, syöksyen tyttärensä luo.
— Sanokaa mitä tahansa, — lausui Albert; — mutta älkää enää pitentäkö pahojen tekojenne mittaa koettamalla estää tytärtänne eroamasta teistä!
— Kukaan maailmassa ei riistä minulta lastani, — huusi rikollinen, toisella kädellään tarttuen tyttäreensä ja toisella uhaten konttoristia.
— Te olette itse katkaissut kaikki siteet, jotka ovat yhdistäneet teidät tyttäreenne; te olette kulkenut rikosten tietä, joka johtaa teidät takaisin vankilaan, jos kruununmiehet saavat teidät käsiinsä … teidän ja tyttärenne polut eivät koskaan yhdy… Olkaa järkevä!
— Tiehesi, nulikka! — kiljasi mustalaisnainen, — tai tapan minä ensin tyttäreni ja sitten sinut.
Hänen toisessa kädessään välkkyi paljastettu veitsi.
Tämän liikkeen hän oli tehnyt silmänräpäyksessä, mutta yhtä pian oli Albert rynnännyt hänen kimppuunsa ja vääntänyt veitsen pois hänen kädestään, ehtimättä kuitenkaan sitä ennen estää terää sattumasta vasempaan käsivarteensa.
Tuskasta ja epätoivosta huudahtaen tyttö riistäytyi irti kauheasta äidistään.
— Neiti Julia, — huusi nuorukainen, heittäen veitsen aidan yli, — kiiruhtakaa kärryille ja lähtekää … lähtekää! … minä pitelen tätä onnetonta niin kauan, kunnes olette ehtinyt tarpeeksi loitolle … kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!