Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella, joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa vierasten ihmisten luona.
Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.
— Hyvä Jumala! — huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, — kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!… Mutta sinun täytyy lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!
— Julialle tulee kovin hauska, — virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi oli Laura; — et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.
— Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, — arveli Therese; — sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut lähteä… Kylläpä se nyt on heille yllätys!
— Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna ole maininnut siitä mitään?
— Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.
— Hyvät tytöt, — virkkoi Julia, — muistattehan minun viime viikolla saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.
— Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran … mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa sinne.
— Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.