— Niin, — vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, — hän on malli, mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille… Jos minulla tällä hetkellä olisi sydäntä ilkamoida jollekulle, niin ei ainakaan hänelle!
Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.
Albert ja Julia jäivät kahden kesken.
— Luulenpa heidän nauraneen minulle, — huomautti konttoristi, katsoen poistuvien jälkeen.
— Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, — vastasi Julia, sulkiessaan oven.
— Enpä välitäkään, — virkkoi Albert levollisesti; — parempi on voida ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.
— Istukaa, ystäväni! — kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan sohvalla vieressään… Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut… Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?
— Hän lähti viime yönä.
— Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?
— Niin oli, ihme kyllä… Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja…